Maalla on useimmiten ollut tapana pitää koiraa. Lapsuuskodissani Juankoskella oli suomenajokoira ja suomenpystykorva. Ne olivat metsästystä varten, eikä niitä pidetty juurikaan enemmän lemmikkeinä kuin kanoja, kukkoa, lehmiä, vasikoita tai lampaita. Kaikki eläimet olivat kuitenkin tärkeitä.
Kun lähdin maailmalle, olin kokenut jo kolmen pystykorvan menetyksen. Ne olivat jääneet auton alle karkumatkoillaan, ja taas oli uusi vahti koppinsa kuistilla kun läksin. Haaveilin omasta koirasta tulevaisuudessa ja halusin nimenomaan sellaisen koiran, joka kulkee mukana karkailematta. Haaveeni ja kuvitelmani oli saada myös ammatti, joka olisi luonnossa liikkumista, eläinten kanssa olemista.
Päädyin Helsinkiin Vapaan taidekoulun avoimelle linjalle vuodeksi piirtämään iltaisin elävää mallia. Silloin siivosin päivät hienostohotellissa, myöhemmin kesäisin laivoilla ja erilaisissa toimitiloissa. Pariin kertaan pääsykokeissa käytyäni sain opiskelupaikan TTK:ssa (nykyinen TaiK, Taideteollinen Korkeakoulu). Viisi ja puoli vuotta opiskeltuani valmistuin v.1984 joulukuussa ensimmäiseksi valokuvataiteen kandidaatiksi. Kandin tutkinnon suorittaneet promovoitiin vajaan kymmenen vuoden kuluttua maistereiksi, mutta olin silloin jo muuttanut Leppävirralle, olin opintovelkainen, kahden pienen lapsen äiti, ja aloin odottaa kolmatta lastani, joten hienot juhlallisuudet ja kunnia jäi kokematta. Helsingissä ehdin asua 9 vuotta.
Korteharju on tila, jonne v.1986 muutin mieheni Martin kanssa. Olimme menneet naimisiin heti valmistumiseni jälkeen ja etsimme paikkaa maaseudulta ympäri Suomea. Leppävirta on näppärien yhteyksien päässä lähikaupungeista ja viitostietä pitkin pääsee joutuisasti etelään ja pohjoiseen. Mahdollisuus on myös käyttää vesiväylää sekä pohjoista kohti, että etelään Saimaata pitkin aina Venäjän kautta Suomenlahdelle ja vaikka Eurooppaan.
Maalle muutettiin – ei suinkaan työn vuoksi – vaan elämänlaadun. Töitä sai etsiä. Opetin mm. taide- ja ympäristökasvatusta ammattikoulussa, olin kesän valokuvaajana Varkauden kaupungilla, kuvaten kaikki julkiset paikat ja ympäristöt, työpaikat jne. Valokuvaopettajana olin jonkin aikaa Varkauden käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa sekä lähikuntien kansalaisopistoissa, kunnes tuli lama ja oli parasta olla kotiäiti vain, kun oli siunaantunut kolme lasta, ja ensimmäisellä alkoi jo peruskoulu. Olimme hankkineet kolme lammastakin parturoimaan maisemaa. Perehdyin melko omavaraiseen maalaiselämään innolla luonnosta nauttien.
Kohta mieheni perusti oman yrityksen, jonka paperityöt, lukuun ottamatta kirjanpitoa, minä sain hoidettavakseni, vaikka en ole siihen työhön alkuunkaan suuntautunut, enkä vieläkään siihen ihastunut.Ensimmäinen koiramme hankittiin tänne korven keskelle talonvahdiksi. Harmaanorjanhirvikoira ei ollut ehkä paras mahdollinen valinta, kun emme harrasta sitä metsästystäkään. Koira oli sellainen "puhdasrotuinen", jolla oli naama kuin jämtlanninpystykorvalla.Venla-nartulle kävi vanhanaikaisesti juuri kun olin itse saanut maailmaan oman esikoiseni. Parin kuukauden kuluttua synnytyssairaalasta kotiuduttuamme syntyi Venlalle kuusi sekarotuista. Ilmoituksista huolimatta kukaan ei ollut niistä ajoissa kiinnostunut, eikä niistä nähnyt päivänvaloa kuin yksi urospentu, joka jätettiin itselle. Siitä kasvoi iso monirotuinen Ukko, joka eli neljätoista vuotta.
Venla kuoli jo vajaan kymmenen ikäisenä. Nämä koiramme olivat selkeästi tarhakoiria, joitten karkureissut suuntautuivat usein läheiselle kaatopaikalle. Ukosta tuli tärkeä varsinkin meidän tyttärille. Kun se oli lopetettava, meillä surtiin monta kuukautta poltellen iltaisin kynttilää sen haudalla. Kiirettä uuteen koiraan ei pidetty.
Sitten alkoi koirakirjojen selailu. Ehdokkaina olivat islanninlammaskoira, buhund ja lapinporokoira. Tarkoitus oli löytää se pihassa ja mukana karkailematta pysyvä koira. Kävimme katsomassa islanninlammaskoiria, olimme yhteydessä buhund -ihmisiin, mutta ennen kuin saimme lähdetyksi edes katsomaan sitä rotua, tutustuimme lapinporokoiraan täällä Leppävirralla. Se oli sitten jo varmaa, että tuo oli rotu, joka tuntui sopivan meidän mielenlaatuumme.
Nopeasti pentu sitten löytyikin. Narttupentu Kuurakuonon Faahtsam Lavlla saapui kotiimme ikään kuin 45-vuotislahjakseni. Jo koiraa hankkiessamme haaveena oli teettää nartulla pennut. Sitten kun tämä porokoira Helmi oli meillä koulittavana, tuntui vielä selvemmältä, että haluan nähdä miten pentu omaksuu asioita jo syntymäkodissaan. Edelleen minua kiehtoo saada huomata pennuissa olevat erot ja oppimiskyvyt. Varma sellaisesta havaintokyvystäni en toki voi olla.
Helmille urosta etsiessäni tutustuin tällä kylällä asuneeseen Gaišša Huliin. Löysin sellaisen isälinjan, jota juuri kukaan ei ollut enää jatkamassa. Intoilin, että voisin heti päästä ideaalitavoitteeseeni, saada nartulle täysin erisukuinen partneri. Mutta helppoa ei ollut järjestää Hulia astumisvalmiuteen – ihan ihmisten takia – ja lopulta olin heittänyt toivon tämän yksilön kohdalla. Kohtalo toi kuitenkin Hulin elämääni, kun vuoden 2004 jouluna sain kuulla, että sille etsittiin uutta kotia. Hulin osoitteeksi tuli Korteharju, kotimme.
Haave pentujen kasvattamisesta virkosi joka juoksussa kun Helmi oli täyttänyt 2v. Ja kun kolme "astutusta" oli mennyt ns. harakoille, päätin hankkia urospennun muualta tyttärelleni, jolle sellainen oli jo aikaa sitten luvattu. Niin tuli Korteharjuun lisävoimia Pilvipolun kennelistä. Matu eli Pilvipolun Maa-Tiainen syntyi keväällä 2006. Tavoitteena oli pitää koiria aitaamattomassa pihassa ihmisten touhuissa mukana mutta se ei lopulta onnistunut, koska naapuri pelkäsi koiria. Nyt koirien on oltava tiukasti tarhassa aina kun eivät ole silmällä pidettävinä.
Ensimmäisen koiran, Helmin, kanssa tutustuin koiraharrastukseen ja -harrastajiin, ja innostuin ikihyviksi. Kävimme koirakentällä säntillisesti ja edistyimme Helmin kanssa mainiosti. Innokkuuteni "palkittiin" niin, että jouduin joskus koulutusohjaajan sijaiseksikin. Kävin kasvattajan peruskurssin talvella 2004. Kennelnimi myönnettiin saman vuoden syksyllä. Olen allekirjoittanut kasvattajasitoumuksen ja pyrin kasvattamaan rotumääritelmän mukaisia porokoiria, jotka kykenevät alkuperäisiin tehtäviinsä. Olen Kennelliiton ja Porokoirakerhon jäsen, ja talkoilen myös Pohjois-Savon Pystykorvakerhon lappalaiskoirajaoksessa.
Toinen koulutettava, Matu, on tyttäreni Tuulikin oma, ja pistäytynyt muutaman kerran toko-kisoissa, joista se sai kolmos- ja kakkostulokset. BH-koe tuli hyväksytysti suoritettua jo puolitoista-vuotiaana ja luonnetesti kaksi ja puoli-vuotiaana. Myös poropaimennustesti on suoritettu hyväksytysti.
Armin koulutus lajitovereiden kanssa on jäänyt vähiin, mutta perusharjoitteluja kotioloissa on tehty mukavalla menestyksellä. Armi on ollut helppo koira, jolta olen saanut kahdet pennut.
Huli, vanha herra, nukkui pois joulukuussa 2008 kolmetoistavuotiaana. Se oli tullut meille vasta lähes yhdeksänvuotiaana. Se sai erityishuomion harvinaislaatuisuutensa ja ikänsä takia. Sitä käsiteltiin sille sopivin keinoin. Se oppi asioita, mutta tuntemattoman historiansa perusteella tuntui pitävän oikeutenaan olla vähän juntti ja omapäinen. Harmi etten saanut siltä jälkikasvua.
Otto ja Matu, poika ja isä, eivät asustele nykyään laumassamme. Urosten välinen suhde on yhtä kiemura kuin narttujenkin. Toki molemmat käyvät tervehtimässä sukulaisiaan, kun eivät asu kovin kaukana.